Kirja-arvostelu: Omat kuvat; Riitta Jalonen

 

Luin kirjan

Riitta Jalonen: Omat kuvat  (Tammi 2022)

    Luen kirjoja viihtyäkseni, unohtaakseni ikävät asiat ja saadakseni tilaisuuksia kurkistaa toisten ihmisten elämään ja ajatteluun. Riitta Jalosen Omat kuvat ei ollut kevyttä viihdettä eikä tarjonnut pakoa ikävistä asioista, mutta avasi tilaisuuden porautua kirjailijan ajatusmaailmaan. Ensivaikutelma oli tekotaiteellista, sekavaa synkistelyä, jonka ymmärtäminen asetti samanlaisia haasteita kuin kubistisen maalauksen tulkitseminen. Tarkempi tutustuminen paljasti syvällisen, tiiviin tekstin, jossa on tarkkaan mietittyjä, aforismien kaltaisia kielikuvia ja monisäikeinen kertomus sairauksien varjostamasta elämästä.  Kirjan luettuani mieleen nousi Kantelettaren säe: ”Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu.” Niin paljon kipua, tuskaa, surua ja sairautta kirjassa käsiteltiin. Huumorin pilkahduksia, toivoa ja hymyä kyynelten läpi jäin kaipaamaan.              

    Kirjoittajan suru, menetykset ja kaipaus tarjoavat samastumiskohtia lukijoille; niitähän riittää jokaiseen elämään. Entisenä jyväskyläläisenä monet kirjan miljööt olivat hyvin tuttuja. Ne virkistivät muuten vaativaa lukukokemusta. Jos olisin lukenut Taikavuoren, olisin varmaan oivaltanut tarkemmin, miten kertoja samastui sen henkilöihin. Myös Lucia di Lammermoorin hulluus, joka mainitaan useaan otteeseen, todennäköisesti liittyy päähenkilön itse kokemiin asioihin. 
    Kirja tarkastelee päähenkilön suhdetta omaan elämäänsä ja työhönsä kirjailijana. Hän tutkii omia muistikuviaan ja tarkastelee ajatuksiaan - mikä on totta, mikä kuvitelmaa, fiktiota. Samalla hän ikään kuin hän tekee tiliä elämästään ja kirjoittaa keventääkseen menneisyyden painolastia, jota yhä kantaa mukanaan. Näin hän sanoo: “Omassa persoonassani on tallessa paljon toisten ihmisten tuntemuksia, jotka olen imenyt sisälleni. En aina ole erottanut, mikä on omaani, mikä jonkun toisen antamaa tai minuun työntämää.”  Ja vielä hän toteaa, että yhdessä ihmisessä on piilossa monta ihmistä. Kirjoittaja etsii itseään - kuka hän olisi jos ei kirjoittaisi? Ja nyt hän pyrkii luopumaan kirjoittamisesta.  
    Kirjassa on runsaasti symboliikkaa ja siinä todetaankin: “Fiktio on viisaampi kuin kirjailija, koska sen käytettävissä on alitajunta, jonka ansiosta se voi rauhassa luoda vertauskuvia.” Päähenkilön keho on hauras ja usein sairas. Fiktio muodostuu mielen turvaksi. 
    Kirjassa moni muukin kuin keho ja mieli jakautuu kahtia kuten esimerkiksi äiti, jonka tanssiaismekon vyö leikkaa hänet kahteen osaan. Sairaalassa kertoja sanoo: ”Halkesin kahteen osaan, joista toinen makasi sängyllä ja haaveili tulevasta ja toinen ei millään olisi jaksanut elää.” Ja myöhemmin:”... loin kuvaelman [...] leikkauksesta ja minuun syntyvästä ontosta kohdasta, josta suolistoa olisi leikattu pois. Halkesin taas kahtia.” Kun isän jalka oli “liian kipeä olemaan olemassa” kirjoittaja muisti leikkineensä lapsena lääkäriä tikkupotilaiden kanssa. Hän oli leikannut niiltä jalat niin että potilaat jäivät olemaan vain vatsasta ylöspäin. Lehdestä hän repäisi pöllöpapukaijan, jonka pää jäi lehteen ja puolikas lintu kohtasi Janet Framen. Kirjoittaja kertoo jakautuneensa kahteen osaan, joista toinen oli Janet Frame ja toinen hän itse kirjailijana.  
    Kahtia jakautumisesta seuraa tarve eheytyä. Siihen auttaa kirjoittaminen: “Kynästä tuli parsinneula, joka etsi meistä molemmista reikiä, jotka piti ensin nähdä ja sitten tehdä sanoilla ehjäksi.” Hän toteaa myös: “Itseään ja edellisiä sukupolvia joutuu parsimaan elämä elämältä kokoon.” Mennyt aika ja nykyisyys kulkevat kirjoittajan mielessä samanaikaisesti. Elämä on pino kuvia ja muistikirjoja, joita voi tarkastella nyt ja joissa menneisyys on läsnä.  
    Kirjoittaminen on asia, jossa tarvitaan käsiä. Sormet mainitaan usein. Sormiin sattuu kylmässä lumisateessa, kun kirjoittaja ajattelee kirjoittamisen lopettamista. “... pitelin käsiä sylissä, sormet erkaantuivat toisistaan ja tipahtelivat yksitellen hameelle. Olin jo tottunut siihen, että sormet saattoivat jäätyä, mutta se että ne katosivat kokonaan, oli uutta.” Sairaalassa sormet irtoavat: “Paikalta paennut mieli katseli käsiä, joista sormet katosivat yksitellen, ja etsi niitä lattialta, mutta ei löytänyt.” 
    Kun kirjoittaminen on kuluttanut ruston oikeasta olkapäästä kertoja pyytää akvaarion piikkisilmää ottamaan pois hänen kirjoittavan kätensä.  Kirjoittamisen lopettaminen on kuitenkin vaikeaa. Hän sanoo, että kirjoittamisesta on tullut elämää ylläpitävä pakko ja hän pohtii: ”Tällaistako sitten on kun ei enää kirjoita, että ruumiista otetaan tunto pois.” Kirjoittaminen on kirjailijalle yhtä kuin eläminen, vaikka kirjoittaessaan kirjailija kadottaa itsensä: ”Kirjoittaessa oma muuttuu fiktiivisen ihmisen omaksi, ei kirjailijaa ole silloin olemassa.” 
    Kirjan parasta antia oli fiktion ja kirjailijan työn tutkiminen. Julmat, raastavat ja surulliset elämän kuvat jäivät vaivaamaan lukijan mieltä. Ehkä se oli kirjoittajan tarkoituskin. Sellainen kirja, joka herättää lukijassa tunteita ei ole turhaan kirjoitettu. Huomasin lukiessani myös, että omaelämäkerran voi kirjoittaa näinkin viitteenomaisesti ja taiteellisesti. Sillä tavalla syntyy elämästä sellainen kuva, jossa lukija voi nähdä myös omaa itseään.