Elokuva-arvio: Levoton Tuhkimo
Kävinpä pitkästä aikaa elokuvissa, kiitos Y-säätiölle, joka tarjosi leffan M2-Kotien asukkaille.
Levoton Tuhkimo kertoi tarinaa Dingosta, joka oli 80-luvulla itseäni nuorempia tyttöjä hurmannut ilmiömäinen bändi. Filmin alkuteksteissä mainittiin, että kaikki ei ole totta, osa on kaduilla kuultua ja osa keksittyä. Hyvä niin. Olisi ollut harmillista erehtyä luulemaan elokuvaa dokumentiksi, niin pinnallinen ja pelkistetty tarina kerrottiin. Rokkarin lapsuudesta harpottiin musiikin tahdissa pitkin askelin menestyksen vuosiin ja lähelle eläkeikää.
Yhtyeen keulakuva Neumann oli elokuvassa melko ikävä, määräilevä ja egoistinen tyyppi. Todellisuudessa Pertti Niemisen persoona on tietenkin monivivahteisempi ja varmasti miellyttävämpi. Muistakin yhtyeen jäsenistä kuva jäi ohueksi; he olivat varjomaisia ja persoonattomia sivuhenkilöitä, joiden suhde päähenkilöön vaikutti olemattomalta. Kaiken kaikkiaan elokuva antoi yhtyeestä hyvin kapean ja ennalta arvattavan kuvan. Ehkä käsikirjoittaja halusi korostaa keulahahmon merkitystä toisten kustannuksella, mutta yhtyeen historiaa tuntemattomalle katsojalle muutama ristiriita bändin jäsenten välillä jäi epäselväksi.
Elokuva näytti kliseisesti, miten rankkaa, vaikeaa ja vaativaa on olla suosittu rokkitähti. Syvyyttä tarinaan antoi päähenkilön vaikea isäsuhde, jota äidin kannustus ja lempeys poikaa kohtaan kompensoi. Muitakin ihmissuhteita elokuvassa kyllä oli, mutta jotenkin niiden syyt ja seuraukset jäivät perustelematta. Minusta vaikutti, että yhteen elokuvaan oli tungettu liikaa elämänvaiheita, joten monien ratkaisujen perustelemiseen ei ollut aikaa. Merkillisen kevyesti, vain sivumennen mainittuina tuotiin esiin suuriakin asioita, kuten Dingo-osakeyhtiön muodostaminen sekä ryhmän sisäiset ristiriidat ja jännitteet. Kultalevyjen olisi luullut antavan aihetta mainintaan, mutta niistä ei puhuttu. Joku taisi vilahtaa jollain seinällä.
Manageri Lasse Norres oli kuvattu omituisena lässyttelijänä. En usko, että hän olisi aivan kuvatun kaltainen toimissaan ja kommenteissaan ollut. Ei kukaan ole. Jäin pohtimaan, miksi käytettiin henkilöiden oikeita nimiä silloin, kun niitä ei olisi välttämättä tarvinnut mainita, ja kun hahmon olemus ja käyttäytyminen oli selvästi fiktiota.
Dingo oli silloisen Suomen oloissa ainutlaatuinen ilmiö, jonka tarkasteluun olisin kaivannut laajempia ja syvempiä näkökulmia. Lavasteet ja puvut elokuvassa kyllä olivat nostalgisen kauniita ja äänimaailma todella hieno. Musiikki ja hiljaiset hetket kuljettivat tarinaa vauhdikkaasti, eikä katsojan mielenkiinto päässyt herpaantumaan. Värikkäitä sifonkihuiveja olisin halunnut nähdä enemmän.
Hyvän elokuvan tavoin tässäkin viimeiset hetket nostivat kyyneleen silmäkulmaani. Vaikka päähenkilö ei voinutkaan antaa omalle isälleen anteeksi, hänen suhteensa omiin lapsiinsa oli selkeästi parempi. Ongelmat eivät siirtyneet seuraavalle sukupolvelle. Riehakkaat pojat soittivat ilmakitaralla innolla isänsä biisejä. Dingon musiikki jäi elämään ja Neumannin hymyssä näkyi rakkaus.
Ihmettelemään jäin elokuvatarkastamon suosittamaa ikärajaa, joka on 7 vuotta. Ehkä olen vanhanaikainen, mutta lapsen selkäsauna ja siitä tulleet kipeät naarmut, aikuisten hillittömät vihanpuuskat, lautasten rikkominen ja huonekalujen heitteleminen, sekava biletys, viskin naukkailu ja nakupellenä hyppeleminen vaatisi kyllä vähintään 12-vuotiaan katselijan. Älkää siis viekö lapsia tätä elokuvaa katsomaan! Ikävää olisi, että alkaisivat jo pienenä pitää näytetyn kaltaista elämää normaalina ja sopivana. Rock on rajaton riemu, mutta ikärajat tarvitaan. Niiden määrittelyssä pitää käyttää tervettä järkeä ja elämänkokemusta. Mummuilla sitä riittää.
Kyllä olen aivan samaa mieltä leffasta🫶
VastaaPoista