Metsämaan mummun mietteitä

Mitä sitä lomalla tekisi? Otsikon kysymyksen voi tulkita kahdella tavalla. Eläkeläisenä tulkitsen sen niin, että koska minulla ei varsinaisesti ole lomaa, en sitä tarvitsekaan (elämä kun on pelkkää vapaa-aikaa). Toinen tulkinta hakee vihjeitä siihen, mitä loma-aikana voisi tehdä, mihin vapaa-aikansa käyttäisi.  Aina voi olla elämän paras aika. Ajankäyttö on miettimisen arvoinen asia.  Aika on siitä jännä juttu, että sitä tulee jatkuvasti lisää itse kullekin niin kauan kuin elää. Silti sen käytettävissä oleva määrä on rajallinen, vaikka emme tiedäkään sen kokonaismäärää. Vuorokauden tuntimäärä on helppo hahmottaa, samoin kuin vaikkapa lomaviikkojen lukumäärä, mutta loppuelämän pituus on arvoitus.  Ajankäytön suunnitteleminen on hyödyllistä, mutta todella tärkeää se on vasta sitten, kun tahtoo saada tekemisillään tuloksia. Loma-aikana tulokseksi voi riittää pelkästään se, että pystyy loman jälkeen jatkamaan töitään levänneenä. Yksilöstä tietenkin riippuu, latautuvatko

Isäni vanhemmat 1900- luvun alkuvuosina. En ole koskaan tavannut omia isovanhempiani. Kuolivat ennen kuin synnyin, joten mummon malli minulle on muodostunut lähinnä siitä, millainen oma äitini oli mummoksi tultuaan.  Vaikka en haluaisikaan olla samanlainen kuin hän, huomaan silti huokailevani ihastuneesti Vauvalle aivan samoin kuin hän: ”Aaaa-ii” niin, että aa:n kanssa kummallisesti kuuluu myös h-äänne ja loppu-ii kiekaistaan kimeisiin korkeuksiin. Itse olin jo aika vanha (35 ja 40 v.) kun omat lapseni syntyivät. Tuolloin 1920-luvulla syntyneet omat vanhempani olivat jo isovanhempina enemmän hoidettavia kuin hoitavia.  Huomasin kyllä, että huolehtiminen omista lapsistaan ja vanhemmistaan samanaikaisesti ei ole tavoittelemisen arvoinen tilanne. Mikäli suinkin mahdollista, on huolenpitohommia hyvä jakaa. Sillä tavalla hoitaa itseäänkin. Isoäiti voi toimia PR- henkilönä lastenlasten ja elämän välillä. Tehtävässä onnistuminen vaatii läsnäoloa, lapsen tarpeiden huomaamista ja tur

                                    Tyhjä huone ei ole koti. Muutin itsekseni asumaan 1960-luvun lopulla rakennettuun kerrostalokaksioon. Huoneisto kaikui tyhjyyttään ja haiskahti oudolta, vieraan perheen pölyltä, vaikka kaikki paikat olivatkin kiiltävän puhtaiksi pestyjä. Miten tästä saa kivan kodin, mietin. Ikkunoille  kukkasia ja keittiöön yrttiruukkuja, vaikka ikkunalautoja ei niille olekaan. Mukavat huonekalut tietysti - mutta uusiin ei ole varaa. Kaikuja vaientamaan tarvitaan mattoja, verhoja ja muita tekstiilejä... onneksi niitä oli kertynyt entiseen asuntoon ja moneen kertaan muuttaneet lapsenikin halusivat luopua joistain heille tarpeettomaksi käyneistä tavaroista. Maailma ja varsinkin netti pursuilee ihania sisustusideoita, joissa ei ole muuta vikaa kuin se, että ne ovat jonkun toisen, eivät minun ajatuksieni mukaisia. Ja kodin on tarkoitus olla minun näköiseni. Siis minkä näköinen? Eihän koti voi olla harmaahiuksinen ja pullea? Ei. Mutta koti voi olla valoisa, iloin