Kirja-arvostelu: Sofie Sarenbrant; Sielunkumppani

Novelli sota-ajalta

Opiskelen eläkepäivieni ratoksi kirjoittamisen perusteita Jyväskylän avoimessa yliopistossa. Faktan ja fiktion vuoropuhelua koskevalla kurssilla piti kirjoittaa historiallinen novelli todella eläneestä henkilöstä. Tehtävä oli rajattu 3- 5 sivun mittaiseksi kohtaukseksi henkilön elämästä siten, että hän on novellin minäkertoja ja päähenkilö. 

Aikani pähkäiltyäni päädyin ajankohtaiselta tuntuvaan tilanteeseen ja itselleni tuttuun henkilöön. Tarinani pohjautuu tätini Anja-Liisa Määtän muistiinpanoihin, jotka löytyvät Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistosta. 

Koska kurssin opettaja antoi novellistani kiitettävän arvosanan, rohkenen julkaista sen tässä. 

                          Kuvassa tarinani inspiraationa toiminut tätini

                                         Anja Määttä vuonna 2015

Paha perjantai 

Helmikuun 2. päivä 1940 

 

“Nyt tuli kiire!” Yrjö totesi ja otti tiukasti kiinni kahden lapasen peittämästä kädestäni. Juoksimme pitkin jäätä, rantaan päin niin että lumi pöllysi. Pommikoneet lähestyivät Laatokan suunnalta. Niitä täytyi olla paljon, sillä tunsin, miten niiden voimakas, matala jyrinä tärisi korvissani. Hälytyspillit ulvoivat, pakkanen puristi keuhkoja. Monta tummaa hahmoa kiiruhti samaan suuntaan.  Kansakoulun pommisuojan ovi oli auki. Aurinko oli nousemassa pilvettömälle taivaalle, mutta sisällä oli pimeää.  

Löysimme tilaa pommisuojan takanurkasta. Vieressä verhon takana oli ämpäri, joka toimitti vessan virkaa. Toivoin, että hälytys menisi ohi niin nopeasti, ettei tarvitsisi kärsiä hajuhaitoista. Istuimme Yrjön kanssa kovalla lattialla toisiimme nojaten. Yrjön pitkä, harmaa mantteli tuoksui pakkaselta ja villalta. Poskea vasten se tuntui karkealta, mutta en välittänyt.   

Lentokonelaivueiden äänet täyttivät korvani ja tärisyttivät sisimpääni. Värisin kuin varpusen siipisulat myrskytuulessa. Ilmatorjuntapatterit papattivat. Helvetillinen jyske, pauke ja jyrinä ympäröi meitä tunti toisensa jälkeen. Pelkäsin, että palopommin täysosuma tuhoaa koulun ja hajottaa turvapaikkamme sen kellarissa. Kauhukuvat mielessäni pyörivät pyörimistään. En halunnut kuolla vielä, olinhan vasta päässyt lapsen kengistäni ja ottanut ensiaskeleita aikuisten elämää kohti. Kesäkuussa täyttäisin 20 vuotta. Suljin silmäni ja painoin pääni Yrjön olkapäätä vasten. En voinut tehdä muuta. 

Vähitellen, lähes huomaamattani, kammo ja ahdistus muuttuivat väsymykseksi. Kukaan ei enää jaksanut puhua, ei heittää huulta, ei keventää tunnelmaa. Kynttilä valutti steariinia pöydälle, se kärysi hieman, mutta valaisi pimeää kellaritilaa niin, että pystyin erottamaan ihmishahmojen ääriviivoja. Ympärilläni oli vain hiljaista ja vakavaa pienen kotikaupunkini väkeä. Joukossa oli hyvänpäivän tuttuja, entisiä koulukavereita, sotilaita ja siviilejä, miehiä ja naisia. Lapset istuivat apaattisina ja mykkinä; riehumaan eivät mahtuneet. Karjalainen iloisuus oli kaikonnut. Sydänalassa kiemurteli kirveleviä käärmeitä, jotka painoivat rintaa kuin musta graniitti. 

Joku kävi välillä verhon takana tarpeillaan, joku toinen pyörittämässä ilmanvaihtokoneen kampea. Tylsistyneenä ja turtuneena istuin ja odotin, että pommikoneiden ja ilmatorjunnan äänet lakkaisivat. Yrjön läheisyys jotenkin lievitti pahaa oloani ja vahvisti toivoa selviytymisestä.  

Salkussa selkäni takana oli nippu papereita ja melko paljon rahaa. Olin edellisenä iltana auttanut Yrjöä ja luutnantti Mielosta laskemaan palkkoja rannikkotykistörykmentti 3:n esikunnassa. Yrjön oli aamulla ollut tarkoitus viedä rahat ja laskelmat RT 3:n linnakkeille. Minun olisi pitänyt mennä kanslialotan töihini Suojeluskuntapiirin kuljetustoimistoon, mutta ilmahyökkäys katkaisi kaikki arjen asiat. Työt ja rahat eivät tuntuneet tärkeiltä. Vain elämällä oli merkitystä. Siinä ahtaassa pommisuojassa me olimme elossa. Me hengitimme, vaikka ilma oli paksua ja tunkkaista.  

Odotin vaara ohi -merkkiä, mutta sitä ei koskaan tullut. Pommikoneet olivat tietenkin tuhonneet hälytysjärjestelmänkin. En voinut tietää, mitä pommisuojan ulkopuolella tapahtui. Oliko siellä yhtään elävää ihmistä? Miten voi minun oma perheeni? Isä ja äiti olivat lähteneet myymälään nuoremman sisareni, Inkerin, kanssa. Uskoin ja toivoin, että he olivat ennättäneet juosta liikkeestämme Helsingin pankin pommisuojaan Turunkadulla. Vanhempi sisareni Hilkka ja kotiapulaisemme Olga olivat jääneet kotiimme Puistokadulle, kun olin lähdössä töihin. En tiennyt, missä he olivat. Ajantajuni oli kadonnut. Kaipasin rakkaita perheenjäseniäni niin kuin olisin ollut heistä erossa viikkotolkulla, vaikka viimeksi aamulla heidät olin nähnyt.  

Pommitus oli tauonnut. Yrjö rohkaisi mielensä ja lähti ulos katsomaan, miltä siellä näytti. Minä kapusin portaita ylös hänen perässään. Savu tuprusi ovesta sisälle ja kirveli silmiä. Oli vaikea hengittää, mutta vielä vaikeampaa oli käsittää, että kotikaupunkimme totaalinen tuho oli totta. Sortavalan koko keskusta-alue Läppäjärven toisella puolella oli ilmiliekeissä. Näin, miten luterilaisen kirkon torni romahti alas ja liekit söivät puukirkon seiniä, jotka hävisivät kuin palava pahvitalo. Räjähdyspommi oli osunut lyseoon kirkon vieressä ja sen kaunis, vanha kolmekerroksinen etuseinä oli romahtanut. Tyttökoulun katto oli tulessa. Savun hämärtämään iltapäivään kohosi armottoman kirkkaita korkeita lieskoja, jotka lennättivät kipinöitä ja sylkivät mustaa savua.  

Oli pakko huutaa ja itkeä. Jalat tärisivät, kädet puristuivat nyrkkiin. “Voiko tuolla olla enää ketään elossa?” kysyin Yrjöltä, joka tuijotti eteensä mykkänä ja kasvot harmaina aivan kuin näkymä olisi hetkessä vanhentanut häntä kymmeniä vuosia.  Meidän molempien kodit olivat tulimeren keskellä.  

Samassa kuulimme taas Laatokalta rajusti lähestyvien pommikoneiden äänet. Oli pyrittävä takaisin suojaan. Uusi pommitusaalto oli alkanut. 

Tunti toisensa jälkeen kului kansakoulun kellarikerroksessa. Hartiat kumarassa istuin, nyyhkin ja rukoilin, vaikka minusta tuntui, etten osaa enkä jaksa rukoilla. Mielessäni huusin Taivaan isältä apua ja suojelua, pyysin häntä lähettämään enkelinsä varjelemaan rakkaita läheisiäni. Yrjö pyyhki valkoisella kangasnenäliinalla kyyneleet poskiltani. Sekasortoisten ajatusteni keskellä huomasin, että Yrjön liina tuntui viileältä ja sileältä. Se oli silitetty tai mankeloitu niin hienosti, että tuntui häväistykseltä niistää siihen vettä vuotava nenä. Mutta niistin kuitenkin. Mieluummin liinaan kuin lottapuvun helmaan, ajattelin ennen kuin älysin, että omassa taskussani olisi ollut kankaisia ja paperisia nenäliinoja vaikka kuinka monta. Annoin sitten yhden kankaisen Yrjölle muistoksi. Siihen olin joskus kirjaillut pienen punaisen ristipistokukkasen ja nimikirjaimeni L.R.  Yrjö piti liinaa kädessään kauan ennen kuin nuuhkaisi sitä ja taitteli huolellisesti housujensa taskuun.  

“Kiitos, Liisa. Kaunis muisto kamalasta päivästä.” hän sanoi ja jatkoi, että ei tätä päivää kukaan ikinä, koskaan, mitenkään voi unohtaa, vaikka ei haluaisi muistaa.  

Kun äänet pommisuojan ulkopuolelta olivat vaienneet, vääntäydyimme uudelleen ulos. Kivilattialla istuminen oli kangistanut jäsenet, mutta kova pakkanen ja halu päästä näkemään, mitä kaikkea oli tapahtunut, antoi vauhtia askeliimme.  

Kansakoulun lähialue oli säästynyt pahimmilta tuhoilta, mutta kaupungin talot paloivat yhä ja musta savu leijaili tiheänä verhona järven tälläkin puolella.  Pommit olivat täysin murskanneet Läppäjärven jään, mutta Karjalan siltaan eivät ryssien ammukset ihme kyllä olleet osuneet. Pääsimme sillan yli ja suuntasimme kulkumme kohti suurta kivitaloa osoitteessa Turunkatu 5–7. Talon kaikki ikkunat olivat säpäleinä, mutta rakennus oli muuten eheännäköisenä pystyssä. Pihan puolelta pääsi pommisuojaan. Avasin oven. Kuuma, tunkkainen ilma lehahti vastaan enkä kunnolla nähnyt sisälle. Kynttilöitä siellä paloi ja väkeä oli paljon. Kuulin äidin äänen, terävänä ja kirkkaana: “Liisa! Lapsi rakas, Jumalalle kiitos! Olet kunnossa.”  

Halasimme pitkään, äiti, minä ja Inkeri, joka oli kalpea ja puhumaton, kuin puusta veistetty nukke. Isä oli juuri lähtenyt tarkastamaan, oliko myymälään tullut vaurioita. Äiti kertoi vakavana kauheat uutiset: Kotitalo oli palanut, Hilkka kuollut ja Olga vaikeasti haavoittunut. Tuijotin äidin rauhallisiin, suuriin silmiin, enkä täysin ymmärtänyt, mitä kuulin. Karmea vilu puistatti sisuksiani. Järkytyin niin, että itku loppui siihen paikkaan.  

Pääsimme jotenkin isän luo liikkeeseen, äiti, minä, Yrjö ja Inkeri. Isä rutisti minua. Hänen äänensä kuulosti paksulta ja käheältä, kun hän sanoi: “On hyvä, että olemme nyt yhdessä. Me, jotka vielä elämme.” 

Kauppamme ikkunat olivat rikki ja isä ryhtyi tarmokkaasti neuvomaan, miten ne täytyy peittää. Yrjö aloitti hommat, mutta pimeyden takia päätimme jatkaa seuraavana päivänä. Halusin käydä katsomassa, mitä kotitalollemme Puistokatu yhdessä oli tapahtunut. Isä ja äiti jäivät myymälään ja lupasivat laittaa sinne meille makuusijat yöksi – kangaskaupastamme löytyi kyllä peittoja ja tyynyjä siihen tarkoitukseen. Minä ja Inkeri lähdimme kaupungille tutkimaan tilannetta. Olisin toivonut, että Yrjö olisi tullut mukaamme, mutta hän säntäsi juoksujalkaa takaisin kansakoululle. Rannikkotykistörykmentin palkat sisältävä rahasalkku oli unohtunut pommisuojan pimeään nurkkaan.   

Liikkeestä kotiin oli vain parin korttelin matka, mutta aikaa kului runsaasti, kun piti väistellä katkenneita sähkö- ja puhelinjohtoja, talojen ja aitojen palavia kappaleita, ulos siirrettyjä, asunnoista pelastettuja huonekaluja ja kaikenlaista muuta, mitä kaduille oli sikin sokin joutunut. Piti tarkkaan katsoa, mihin jalkansa asetti, että pääsi eteen päin. Paksu savu haittasi hengitystä ja sidoimme kaulaliinamme suun eteen.  

Nybergin talo Puistokadun kulmassa peitti näkyvistä pahimman, päivän kipeimmän asian. Se ikään kuin varjeli meitä liian äkilliseltä, pahalta yllätykseltä. Käännyimme oikealle, kuljimme savun läpi kuin unessa haparoiden. Pysähdyimme ja näimme pöyristyttävän tuhotyön jäljet. Omaa kotia ei enää ollut. Sen tilalla törrötti pystyssä kaksi savupiippua ja mustunut portinpylväs. Olemattomiin hävinnyt rakennus paloi vielä viimeisillä voimillaan. Tulenlieskat lehahtelivat välillä korkealle levottomasti huojuen. Hiipuvat liekit valaisivat helmikuista pakkasiltaa, mutta minun mielessäni oli pelkkää pimeyttä. Itku helpottaisi, ajattelin, mutta kyyneleitä ei enää ollut.  

Halasin Inkeriä kauan ennen kuin lähdimme yhdessä juosten paikalta pois. Emme katsoneet taaksemme. Siellä oli pelkkä savun peittämä tyhjyys.