Miten suhtautua vanhenemiseen

Joka vuosi uusi amaryllis -aina yhtä hehkuvana

Vuosi vaihtui minun elämässäni 65:nnen kerran. En edelleenkään huomannut uuden vuoden alkaessa mitään erityistä. En tehnyt lupauksia enkä taikoja. En halua tietää, mitä vuosi 2021 tuo tullessaan. En edes uskalla ajatella. Voin vain toivoa, että näen seuraavankin vuodenvaihteen terveenä ja maailman yhä elinkelpoisena.

Se, mikä alkaneessa vuodessa on varmaa, on että vanhenemme. Itselleni se ei (vielä/onneksi) ole ongelma. Joidenkin ihmisten suhtautuminen vanhempaan väkeen on kuitenkin saanut minut miettimään ikääntymistä sosiaalisena ilmiönä. 

Tähän ikään mennessä olen kuullut esimerkiksi lauseen ”Mitäs oot elänyt noin vanhaksi” tilanteessa, jossa 85-vuotias valitti polvien kulumia ja vaikeuksia nousta matalalta sohvalta. (Valittaja varmaan olisi mieluummin kuullut kysyttävän voinko auttaa.)

Ennen kuin olin kuuttakymmentäkään täyttänyt totesi joku hieman nuoremman näköinen kollega minulle koulutuspäivillä: ”Sullekin on ikää jo kertynyt - kiva kun jaksat käydä kursseilla.” 

”Milloin jäät eläkkeelle?” oli kysymys, jota sain koulutyössä toisinaan kuulla ihan aikuisten suusta- enkä vieläkään tiedä, sisältyikö kysymykseen mahdollisesti toive pikaisesta työelämästä poistumisesta. 

Lienen jo pitkään ollut vanhan näköinen. Kun tyttäreni oli noin viiden ikäinen joku äiti kysyi päiväkodin pihalla:  ”Kenen mummo sä oot?” No, siitä kului lähes 20 vuotta ennen kuin tiesin, kenen mummo minusta tuli. 

Viimeisimmän hämmentävän kommentin kuulin pari kuukautta sitten hammaslääkärikäynnillä. Ilmoittautuessani totesin, että kelakortissani lukee entinen asuinkuntani. Neitonen tiskin takana hämmästyneenä sanoi: ”Ai tuossa iässä vielä olet muuttanut!”  Minä vastasin vain, että kyllä minä vielä 30 vuotta ajattelin täällä asua. (Ehkä hiukan liioittelin, mutta eipä sitä koskaan tiedä.)

Ikääntyminen ei ole ikävää. Olin äskettäin yksivuotiaan kanssa S-marketissa, kun tuntematon  setämies kysyi rattaissa istuvalta höpöttäjältä: ”Onko  mukavaa olla äidin kanssa kaupassa?”  Minä mutisin maskin takaa, että mummo minä olen. Ja vieläkin naurattaa. Nuori ja nätti sitä on, kun on pipo silmillä ja hengityssuojus sen alla.

Jospa tänä vuonna voisimme suhtautua toisiimme vain ihmisinä. Ei siitä kukaan mitään hyödy, jos mietimme kohdatessamme, kuinka vanha toinen on tai pohdimme jokohan se kohta kuolee ja mitähän se enää jaksaa, muistaa tai ymmärtää. Mainitut asiat kun eivät ole ikävuosista kiinni. 

Luonto elää, vaikka välillä jäätyykin