Metsämaan mummun mietteitä

Kun aikoinaan aloin toipua vaikeasta masennuksesta, päätin poistaa sanavarastostani sanan kiire . Opettelin elämään ja olemaan ilman kiirettä, joka pelkkänä sanana jo nostatti hien ja ahdistuksen pintaan.  Kiireen olemassaoloa en voinut poistaa, mutta korvasin sen toteamalla, että nyt on paljon tehtäviä ja monella asialla määräaika, dead line, jota ei voi siirtää. Sen jälkeen tarkastelin tehtäviä ja mietin, 1. ovatko ne kaikki todella minun tehtäviäni, 2. voiko niitä delegoida (puolisolle, lapsille, työkavereille, alaisille tai jopa esimiehelle, joka kuitenkin usein vie asioita omissa nimissään eteenpäin), 3. mitkä tehtävät ovat tärkeitä, välttämättömiä tai pakollisia, ja 4. mitkä asiat voi jättää huoletta tuonnemmaksi. Kalenteriin järjestin asioille aikaa ja yllättäen huomasin, kun pakolliset kuviot oli kirjattu näkyviin, että tehtävistä suoriutuminen määräaikaan mennessä oli mahdollista.  Tärkeää oli oppia myös hieman tinkimään työn laadusta - ei tiskipöytää joka päivä tarvi...

Pojanpoika täytti kolme vuotta. Lahjaksi hän oli toivonut paloautoa. Sama toive oli esitetty kummeille, tädeille, isovanhemmille, koko muulle suvulle ja ystäville. Muita lahjatoiveita ei ollut. Kymmenistä paloautoista tietysti saisi huikean palo-aseman, mutta näin isoäidin näkökulmasta tuntui viisaammalta keksiä lahjaksi jotain muuta. Sadoista leluista kuitenkin vain muutama on sellainen, jolla lapsi jaksaa ja voi yhtä aikaa leikkiä. Eikä päivänsankari ilahtuisi, jos lahjapaketista löytyisi seitsemäs samanlainen paloauto kuin toisten antamista paketeista. Samanlaisen lahjan hankkimisen olisi toki voinut yrittää estää kyselemällä kutsuvierailta, mitä he aikovat antaa, mutta enhän tiennyt, keitä kaikkia oli kutsuttu. Ja kuvittelin vastausten olevan ”semmoinen pieni punainen paloauto”... Eipä auttanut kuin keksiä jotain persoonallista, varmasti uniikkia ja ainutlaatuista. Mitä siis? Rahaakin oli hyvin vähän käytettävissä. Kurkistus omaan komeroon ja pöydällä pölyyntyvään ompelu...